Elämää

Tosiaan.Neljäkymmentä vuotta paukahtaa tällä naisella lasiin tässä kesän aikana, huh huh!! Mihin se melkein 20 vuotta on kadonnut elämästä, se kun lapset syntyivät, olivat pieniä, menivät kouluun ja yläkouluun ja esikoinen pääsi ripille jne jne. Itse olen ollut tuona aikana vuosia ensin kotona lasten kanssa, sitten opiskellut ensin yhden ammatin ja sitten toisen, ollut useassa työpaikassa ensin sijaisuuksissa ja sitten (onneksi) sain vakipaikan työstä, joka vastaa koulutusta ja josta tykkään.

Noihin vuosiin mahtuu myös niin suuria suruja, ettei niille sanoja löydy, oman lapsen kuolema liki 16 vuotta sitten ja melkein heti perään, miehen vakava sairastuminen. Lapsen kuolema  sinetöi oikeastaan koko lopun elämän, toki aika parantaa haavat, joskaan lapsen kuolemasta haavat eivät parane täysin koskaan, mutta jotain se muuttaa pysyvästi. Ehkä se on suhtautuminen tähän elämään, asenne siihen muuttui loppuelämäksi, sekä hyvässä että pahassa.

Läheisen vakava sairastuminen on myös oma lukunsa, siinä kysytään niin suuria voimia rinnalla kulkiessa, että näin jälkeen päin ei ymmärrä itsekään, mistä ne voimat on joka kerta ammentanut aina uudelleen ja uudelleen. Yksi, mistä on saanut voimaa, on  ystävät, ja jotka eivät välttämättä olekaan olleet niitä, joita on tuntenut jo kauan, vaan ne, jotka ovat itsekin kokeneet vaikeuksia elämässä ja tietävät siksi, miltä toisesta tuntuu.

Miehen sairaus vaikuttaa vielä tänäkin päivänä elämäämme, joskaan ei juuri nyt tällä hetkellä enää niin paljoa, onneksi. Joku tässä joskus sanoi, että vaikeuksien on joskus loputtava, itsekin haluaisin uskoa niin, haluan luottaa siihen, että joskus vielä voi elää ilman mitään huolta mistään ja tarkoitan tällä huolella niistä "oikeita asioita", ainahan elämään kuuluu erilaiset vastoinkäymiset milloin mistäkin asioista.

Välillä olen tuntenut, ja tunnen vielä toisinaankin, katkerutta omaa elämääni kohtaan ja sorrun ajatteluun, että kaikilla muilla menee paremmin ja muilla on sitä ja tätä ja minäkin haluaisin yhtä jos toista. Onneksi nuo ajatukset ja tunteet ovat ohi meneviä, ne on kuitenkin niitä ikäviä tunteita, jotka syö ihmistä sisältä.
Ystäväni sanoi, tai oikeastaan kirjoitti minulle tässä kerran, kun olin jälleen alamaissa, tämän kaiken vuoksi, että hän nauttii linnun laulusta ja siitä että saa asua maalla ja jotenkin nuo pienet sanat saivat itseni ajattelemaan, että juuri niin, muuta ei onneliseen elämään tarvita kuin esimerkiksi linnun laulu.Olen tuon jälkeen yrittänyt joka päivä ajatella jotain hyvää asiaa joita elämässäni on ja se tepsii, kyllä sitä on kiitollinen,että on niin paljon asioita, joista saa olla onnellinen!

Tällainen avautuminen tänään täällä blogissa, aina toisinaan mietin, mitä "uskallan" tänne kirjoitella, koska en tiedä kuka täällä käy näitä höpinöitäni lukemassa, mutta toisaalta asia on minulle aivan sama. Tuskin näistä minun kirjoituksistani kovin isoja "juorun aiheita" saa ja luulenpa, ettei nämä nyt niin kovin monia kiinnostakaan. Niin ja tämä pikkuinen blogini on myös yksi niitä ilon aiheista elämässäni, sama vaikka ei kukaan lukisi (vaikka olenkin kiitollinen niistä jotka täällä käyvät ;)), pääasia että saan näitä juttujani tänne kirjoitella ja esitellä omia väkerryksiäni muille :D!!

Mukavaa loppuviikkoa jokaiselle,
Anu