keskiviikko 2. heinäkuuta 2014

Elämää

Tosiaan.Neljäkymmentä vuotta paukahtaa tällä naisella lasiin tässä kesän aikana, huh huh!! Mihin se melkein 20 vuotta on kadonnut elämästä, se kun lapset syntyivät, olivat pieniä, menivät kouluun ja yläkouluun ja esikoinen pääsi ripille jne jne. Itse olen ollut tuona aikana vuosia ensin kotona lasten kanssa, sitten opiskellut ensin yhden ammatin ja sitten toisen, ollut useassa työpaikassa ensin sijaisuuksissa ja sitten (onneksi) sain vakipaikan työstä, joka vastaa koulutusta ja josta tykkään.

Noihin vuosiin mahtuu myös niin suuria suruja, ettei niille sanoja löydy, oman lapsen kuolema liki 16 vuotta sitten ja melkein heti perään, miehen vakava sairastuminen. Lapsen kuolema  sinetöi oikeastaan koko lopun elämän, toki aika parantaa haavat, joskaan lapsen kuolemasta haavat eivät parane täysin koskaan, mutta jotain se muuttaa pysyvästi. Ehkä se on suhtautuminen tähän elämään, asenne siihen muuttui loppuelämäksi, sekä hyvässä että pahassa.

Läheisen vakava sairastuminen on myös oma lukunsa, siinä kysytään niin suuria voimia rinnalla kulkiessa, että näin jälkeen päin ei ymmärrä itsekään, mistä ne voimat on joka kerta ammentanut aina uudelleen ja uudelleen. Yksi, mistä on saanut voimaa, on  ystävät, ja jotka eivät välttämättä olekaan olleet niitä, joita on tuntenut jo kauan, vaan ne, jotka ovat itsekin kokeneet vaikeuksia elämässä ja tietävät siksi, miltä toisesta tuntuu.

Miehen sairaus vaikuttaa vielä tänäkin päivänä elämäämme, joskaan ei juuri nyt tällä hetkellä enää niin paljoa, onneksi. Joku tässä joskus sanoi, että vaikeuksien on joskus loputtava, itsekin haluaisin uskoa niin, haluan luottaa siihen, että joskus vielä voi elää ilman mitään huolta mistään ja tarkoitan tällä huolella niistä "oikeita asioita", ainahan elämään kuuluu erilaiset vastoinkäymiset milloin mistäkin asioista.

Välillä olen tuntenut, ja tunnen vielä toisinaankin, katkerutta omaa elämääni kohtaan ja sorrun ajatteluun, että kaikilla muilla menee paremmin ja muilla on sitä ja tätä ja minäkin haluaisin yhtä jos toista. Onneksi nuo ajatukset ja tunteet ovat ohi meneviä, ne on kuitenkin niitä ikäviä tunteita, jotka syö ihmistä sisältä.
Ystäväni sanoi, tai oikeastaan kirjoitti minulle tässä kerran, kun olin jälleen alamaissa, tämän kaiken vuoksi, että hän nauttii linnun laulusta ja siitä että saa asua maalla ja jotenkin nuo pienet sanat saivat itseni ajattelemaan, että juuri niin, muuta ei onneliseen elämään tarvita kuin esimerkiksi linnun laulu.Olen tuon jälkeen yrittänyt joka päivä ajatella jotain hyvää asiaa joita elämässäni on ja se tepsii, kyllä sitä on kiitollinen,että on niin paljon asioita, joista saa olla onnellinen!

Tällainen avautuminen tänään täällä blogissa, aina toisinaan mietin, mitä "uskallan" tänne kirjoitella, koska en tiedä kuka täällä käy näitä höpinöitäni lukemassa, mutta toisaalta asia on minulle aivan sama. Tuskin näistä minun kirjoituksistani kovin isoja "juorun aiheita" saa ja luulenpa, ettei nämä nyt niin kovin monia kiinnostakaan. Niin ja tämä pikkuinen blogini on myös yksi niitä ilon aiheista elämässäni, sama vaikka ei kukaan lukisi (vaikka olenkin kiitollinen niistä jotka täällä käyvät ;)), pääasia että saan näitä juttujani tänne kirjoitella ja esitellä omia väkerryksiäni muille :D!!

Mukavaa loppuviikkoa jokaiselle,
Anu

12 kommenttia:

  1. Vastaukset
    1. Kiitos, eihän tässä nyt mitään ihmeempiä ole, kunhan nyt vuodatin mennyttä, joskus tekee aina hyvää vähän päästellä menneitä pois :), ja taitaa se olla tuo neljänkympin kriisi päällänsä :O, ai kauheeta ;)!!

      Poista
  2. Tervetuloa vaan 40+ -kerhoon :-) eli onnea kovasti!

    Niinhän se menee, että omasta asenteesta on monet jutut kiinni, taipuuko vai katkeaako!
    Positiivisia ajatuksia sulle lähettelen :-)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos tervetulotoivotuksista 40+ kerhoon, siellä sitä ollaan ihan kohta :)!

      Poista
  3. Sitä se elämä tosiaan on, iloja ja suruja, myötä- ja vastamäkeä. Ihanaa, että joku vielä osaa iloita siitä linnun laulustakin, tässä nykymaailman menossa, mitään isompaahan siihen onnellisuuteen ei välttämättä tarvita.
    Tsemppiä ja positiivisuutta sulle!

    VastaaPoista
  4. Onnittelut myös Lappeenrannasta :))
    Kiitos kirjoituksesta, et todellakaan ole yksin, minusta tuntuu, että jokaisella meillä on ne omat murheet kannettavanamme ja ne arjen pienet ilot ilonanamme. Samoja mietteitä minullakin on blogin kirjoittamisen suhteen, tämä on se oma pieni henkireikä omille ajatuksille sanoineen ja kuvineen :o) Mukavaa loppuviikkoa anuKristiina. Mä lähden saimaanrannalle!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oi Kiitos Arja kauniista sanoista ja nautittavia hetkiä saimaanrannalla, kyllä siellä kelpaa olla :)!

      Poista
  5. Kiitos, että kirjoitit rehellisesti. Otan osaa näin jälkeenpäin menetyksestäsi. Lapsen menetys on todella iso ja loppuelämää määrittelevä asia.
    Minua ihmisenä muutti lapsettomuus, adoptiot ja aviomiehen kuolema, kun olin 41-vuotias, mutta tässä mennään ja yritetään elää ihmisenä ihmisille eli yritän olla avuksi muille ihmisille. Aina ei voi muiden murheita edes tietää. Hyviä tulevia vuosikymmeniä sinulle : )

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, että kommentoit niin kauniisti. Kyllä on sinuakin elämä koetellut. Ja tosiaan, niinhän se on, että muiden murheita emme tiedä ja elämän on jatkuttava ja onneksi se jatkuu! Kiitos toivotuksesta, samoin Sinulle!

      Poista
  6. Tyylivaras palannut arkeen, eli lomat lusittu. Mummoni tapasi sanoa, että se mikä ei tapa se vahvistaa tai ainakin sattuu s**tanasti! Hän oli suorapuheinen, eikä sanojaan säästellyt. Olen kahlannut blogiasi läpi jo kauan aikaa ja aina myötäelän kun kirjoitat menetetystä lapsesta. Itse neljä lasta (tosin syntymätöntä, mutta lapsia kuitenkin minulle) menettäneenä se aina kirpaisee kun lukee toisten tarinoita, mutta samalla sitä tuntee suurta yhteenkuuluvuutta, vaikka ei ihmisiä tunne ja ole koskaan nähnytkään. Joskus sattui silmiin jostain joku hyvin yleinen sitaatti, että enempää ei anneta kun jaksaa kantaa...mutta se jatkui vielä, että Jumalasta olen aika "kova jätkä" kun niin paljon on antanut kannettavaksi! Tähän voi samaistua aivan täysin. Välillä sitä rypee pohjamudissa, mutta pohjaltahan on suunta vain ylöspäin. Turhista tulee naristua ja lähes mahdottomuuksista haaveiltua, mutta elämäähän se vain on. Loppupelissä kaikki on kuitenkin suhteellisen hyvin. Lapset on jo aikuisia ja kunnon kansalaisia, heillä on hyvät opiskelupaikat ja vanhimmalla jo vakituinen työ. Kai sitä on jotain osannut oikeinkin tehdä:)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kitos kirjoituksestasi. Tuo on niin totta, että turhista tulee maristua vaikka kaikki on hyvin!!
      Kiva kun jaksat seurailla näitä mun höpinöitä, näin kesällä ei oikein viitsi istua koneella kirjoittelemassa, varsnkaan näillä keleillä mutta sitten taas syksyn tullen tämä on mukavaa puuhaa :)!

      Poista